”On vaikeaa olla kosminen ihminen”, kirjoittaa venäläinen Aleksandr Prohanov, jonka proosaa, runoa ja asiatekstiä yhdistävät kirjoitukset ovat usein niin säkenöiviä, että hänen mielensä tuntuu halkovan suvereenisti ajan, avaruuden, historian, kosmoksen ja yliluonnollisen ulottuvuuksia, vaikka hänen fyysinen olomuotonsa istuisikin datšalla Venäjällä.

”Kun tekee jokapäiväisiä asioita, puhuu puhelimessa, chattailee perheen kanssa, maksaa kaupassa, on vaikea kuvitella, että tämä kaikki tapahtuu universumissa, maailmankaikkeudessa, jossa galaksit syntyvät ja kuolevat ja jossa leimahtavat kosmiset aamunkoitot, jossa maailman luominen jatkuu. Sinä olet tavallinen, et kosminen, ja olet tuomittu laskemaan rahojasi, kävellessäsi kassalta”, Prohanov kuvailee.

Yhtä vaikeaa Prohanovista on olla ”historiallinen henkilö”, vaikka hän tunteekin perinpohjaisesti maansa ja maailman historian ja on elänyt siinä omakohtaisesti jo yli kahdeksan tapahtumarikasta vuosikymmentä.

Valitettavasti, hän tuntuu sanovan, historiassa eläminen tarkoittaa myös banaaleja asioita, kuten ”autolla ajamista, tv-sarjojen katsomista, vaaleissa äänestämistä, poliitikkojen paheksumista tai ihailemista”. Tosin muutama vuosi sitten, ”konservatiiviseksi haukaksi” kutsuttu Prohanov sähköisti syntymäpäiväänsä antamalla haastattelun Ukrainan yllä hävittäjän ohjaamosta.

Mutta metapoliittinen visionääri Prohanov elää nykyhetken lisäksi myös myyttisessä historiassa, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja yliajallisessa ikuisuudessa, jonka eri tasoja hän näyttää alati havainnoivan, kuin ne akuutisti omassa olemisessaan tuntien.

”Kuvitella, että kaikki tämä on luotu yhdessä, erottamattomassa, jatkuvassa historiassa. Elät ja toimit ajassa, jossa Kulikovon taistelun miekat soivat, jossa Peipsijärven jää halkeaa saksalaisen ratsuväen kavioiden alla. Matrosov heittäytyy juuri tällä sekunnilla konekivääritulen eteen ja kuolemattoman Pietarin taivaan alla, Puškin kirjoittaa hanhensulkakynällään, ’muistan ihanan hetken’.”

”On vaikeaa elää putoamatta historiasta, on vaikeaa olla ”historiallinen henkilö”, venäläiskirjailija pohtii.

Venäjän päämies Putin taas on selvästi ”historiallinen henkilö”, Prohanov vakuuttaa. ”Kun Putin laskee vesille jäänmurtajia, avaa syöpäkeskuksia, allekirjoittaa käskyn käynnistää erityinen sotilasoperaatio, laskee seppeleen Piskarjovkan hautausmaalle, tai antaa haastattelun amerikkalaiselle toimittajalle, hän on läsnä historiassa.”

”Siinä valtavassa ja ylenpalttisessa Venäjän historiassa, hän oli mukana jo sen alkuvaiheessa, kun pyhä ruhtinas Vladimir kastoi jalkansa kastemaljaan. Kun Pietari Suuri ryntäsi Pultavan rykmenttien eteen, kun junkkereiden pommien alla olevat estradit veivät puolustustehtaiden koneita itään. Kun toisen Tšetšenian sodan loputon veri virtasi. Kun venäläiset pataljoonat rikkoivat rajan Harkovan lähellä ja rengastivat ukrainalaisia kaupunkeja.”

”Putin on osa historiaa. Hän on Venäjän valtiollisuuden tukipylväs ja hänen rinnallaan seisovat ruhtinas Vladimir Pyhä, tsaari Iivana Julma, keisari Pietari Suuri ja kenraali Josif Stalin. Historiassa oleminen on pelottavaa, ylivoimaista ja hämmästyttävää”, Prohanov myöntää.

Mutta Venäjän historiassa tuli myös aika, jota Prohanov muistelee kauhulla. Tuolloin ”neuvostokansalaiset, jotka olivat kyllästyneet johtajiensa merkityksettömään lörpöttelyyn, ruoan puutteeseen, vanhanaikaisiin pukuihin ja mekkoihin, kertoivat vitsejä Leninistä ja Tšapajevista, kuuntelivat innokkaasti Voice of Americaa, ihailivat Gorbatšovia, ylistivät Solženitsyniä, halventivat Šolohovia ja katselivat riemuiten Dzeržinskyn muistomerkkiä heilumassa teräslenkissä. He eivät tienneet, että kaikki tämä oli merkki siitä, että Venäjän yllä häämötti ies, joka oli mongolivalloittajiakin kauheampi.”

”Kun ikeen palvoja asettui Kremliin ja hänen nokkelat ja häikäilemättömät hoviherransa sulkivat suuria tehtaita, tekivät voitokkaasta armeijasta hilseilevän, näyttivät televisiossa häpeällisiä alastomia tyttöjä, kun paha alkoholi virtasi kuin joki ja kaupungin takakujilla kuhisi yöllisiä prostituoituja, vain harva saattoi kuvitella, että Venäjälle oli vakiintunut hirvittävä ies. Se alisti jättimäisen mantereen kolmen valtameren välissä, nujersi mantereen asukkaat ja pyyhki tämän kansan pois historiasta sadistisella mielihyvällä”, Prohanov muistelee 90-luvun surullista aikaa.

”Kun Anpilov johti tuhannet mielenosoittajansa Tverskaja-kadulle ja henkäisi mikrofoniin kehottaen kansaa olemaan antautumatta, kun lukuisten vihamielisten julkaisujen ympäröiminä, Sovetskaja Rossija– ja Naš Sovremennik -lehdet kehottivat vastustamaan, kun korkein neuvosto kapinoi ja panssarivaunut ampuivat, harva tajusi, että kyseessä oli taistelu sitä tuhatvuotista valtakuntaa vastaan, jonka neuvostoliittolainen ”kolmekymmentäneljä”, oli murskannut ja joka uudessa hahmossa, lähes ilman vastarintaa, oli saavuttanut Moskovan, Uralin ja Vladivostokin. Taistellessamme Neuvostoliiton puolesta, unelmoidessamme sen elpymisestä, kapinoimme iettä vastaan”, Prohanov muistaa väkevästi.

”Kapinaa iettä vastaan ​​oli myös venäläisten laskuvarjojoukkojen ryntäys Pristinaan, vastoin Nato-voittajien tahtoa. Kapinaa iettä vastaan ​​oli presidentti Putinin valinta. Kapinaa iettä vastaan ​​oli voitto toisessa Tšetšenian sodassa, aseteollisuuden jälleenrakentaminen, kirkkojen rakentaminen ja länttä järkyttänyt Münchenin puhe. Kapinaa iettä vastaan ​​oli Krimin paluu, Debaltseven ja Ilovaiskin taistelut, sotilaallisen erityisoperaation alku ja taistelut Avdeevkan ja Bahmutin lähellä.”

”Tuhatvuotinen, horjumaton, kaikkivoipa ies järkyttyi tästä Venäjän kapinasta. Ies järjesti mielenosoituksen Bolotnaja-aukiolla, joka torjuttiin. Ies laukaisi Navalnyin myrkyllisen sienirihmaston, joka revittiin pois. Myös ikeen ampiaspesät, Moskovan Saharov-keskus ja radioasema ’Moskovan kaiku’, tuhottiin.”

”Ies päätti repiä kurittoman Venäjän mantereen pois maan päältä, niin että kolmen valtameren väliseen tilaan – jossa on metsiä, Baikal, Volga, jossa on Puškin, jossa on Nerlin esirukouskirkko, kansan ihmeidentekijöitä ja rukoustyöläisiä – muodostuisi tyhjä musta kuoppa, johon maailmanhistorian sedimentit sulautuisivat.”

”Ies räjäytti kaasuputkia Itämerellä ja aiheutti iskun Venäjän hiilivetysivilisaatiolle. Ies repi Venäjän taloudesta irti tuhansia länsimaisia ​​yrityksiä, jotka se oli istuttanut Venäjän talouslihaan ja avasi verta vuotavia haavoja. Ies lähetti Ukrainaan lukemattomia tankkeja, raketinheittimiä, avaruusviestintälaitteita ja kaiken teknologiansa, älykkyytensä ja maagisten käytäntöjensä voiman”, Prohanov listaa koettelemuksia.

”Tykistönpatterin pauhinan alla, verta vuotava Venäjä taistelee iettä vastaan. Rintamilla taistellaan, kaasu virtaa lännestä itään, aivan kuten tehtaat miehitetyiltä alueilta lähtivät Uralille. Diplomaatit, sotateknokraatit, sotakirjeenvaihtajat, laulajat ja taiteilijat työskentelevät valtavan jännityksen vallitessa. Venäläiset ajattelijat luovat Venäjän elvyttämisen ideologiaa, ikeen voiton ideologiaa, Venäjän tulevaisuuden ideologiaa.”

Venäläisajattelija on nähnyt, kuinka Putinin Venäjä on kaikesta huolimatta onnistunut kapinassaan. Ies on saatettu sen toimesta häpeään, sitä ravistellaan ja se perääntyy. ”Ies ei enää piiloudu Mona Lisan upeiden kasvojen taakse, ei Sikstuksen Madonnan pyhän säteilyn taakse. Ikeellä on boschilaisten hirviöiden, sodomiittien ja teloittajien kauhistuttavat kasvot, joille viha on ainoa tiedonväline”, Prohanov tarkastelee vihollista.

Historia on tehnyt paluun, eivätkä venäläiset voi enää sivuuttaa kaltoinkohtelua. ”Kuinka monta kertaa venäläinen lyyra kutsuikaan Eurooppaa veljesjuhlaan? Joka kerta Eurooppa lähetti vain vihaa. Venäjää vastaan käytiin ritarihaarniskoin, puolalaisrykmentein, sitten rautaristeillä varustetuin tankein ja nyt he ovat takoneet hakarististä [ukrainalaisen] kolmikärjen.”

Tästä huolimatta, ”ikeen”, eli kollektiivisen lännen, päivät ovat luetut. Prohanov tietää tulevan. Hän on elänyt ”mahtavan elämän Stalinista Putiniin”. Hän on nähnyt ”punaisen isänmaansa voittoisassa loistossa, kun Moskovan taivas on leimahtanut yön juhlallisissa ilotulituksissa”. ”Kaupungit ovat nousseet savuisista raunioista, puutarhat kasvaneet tuhkasta” ja ”avaruusraketit yksi toisensa jälkeen ovat nousseet taivaisiin”.

Prohanov on elänyt ”tämän Venäjän historian kierroksen” ja vuosien mittaan ymmärtänyt, että ”kierrokset eivät ole sattumaa, vaan osa salaperäistä venäläistä siniaaltoa, jota pitkin Venäjän imperiumit liikkuvat, korvaavat toisensa, saavuttavat suuruuden, löytävät kukinnan, lähestyvät vaalittua ihannettaan ja sitten romahtavat ja muuttuvat tomuksi, vajoavat pimeyteen, vain noustakseen uudelleen”.

Venäläisrunoilija puhuu ihanteellisesti ”valtakunnista, joissa ei ole siirtokuntia ja metropoleja, ei ole vampyyrejä, jotka imisivät verta valloitetuista kansoista”. Venäjän valtakunta on ”tilojen, kansojen, uskomusten, kulttuurien ja pyrkimysten sinfonia, jossa jokainen ääni yhdistetään toiseen ja näin luodaan ainutlaatuista venäläistä sfäärien musiikkia”.

”Venäjän historiassa on viisi tällaista imperiumia”, Prohanov toteaa asiantuntevasti. Ensimmäinen Venäjän valtakunta oli ”Kiovan ja Novgorodin imperiumi, jonka loi prinssi Vladimir, joka kastoi kaikki suuret tilat Itämerestä Mustallemerelle, Karpaateista Uralille, Khersonesosin pyhällä vedellä”.

”Monet näissä tiloissa asuvat kansat – slaavit, suomalaiset, normannit, kiptšakit, polovtsit, kasaarit, kreikkalaiset – kävivät kauppaa keskenään, tulivat sukulaisiksi, vaihtoivat legendoja, suojautuivat hyökkäyksiltä, eikä suurherttua heitä niinkään hallinnut, vaan näiden suurten monikielisten tilojen henki.”

Ensimmäinen valtakunta saavutti suuruuden – mitä kuvastivat ”Pyhän Sofian Novgorodin ja Kiovan ihmeelliset kirkot, viisaat ruhtinaat ja kirkkoisät, sankarieepokset ja loistavat komentajat”. Mutta tämä valtakunta romahti, ”putosi mongolien ratsuväen kavioiden alle”. Venäjän alkuvaltio katosi, Venäjän kansa menetti valtiollisuutensa ja lakkasi olemasta kansa.

Toinen valtakunta syntyi Moskovan seitsemälle kukkulalle. Täällä menneiden aikojen sirpaleita naulattiin yhteen. Täällä ilmestyi ruhtinaita, joille Venäjän valtio oli pyhäkkö, ja he pitivät huolta siitä, ”että kynttilä ei sammunut”.

”Suuret Venäjän hallitsijat, Iivana Suuri ja Iivana Julma, ilmestyivät. Täällä vertaansa vailla oleva ortodoksimunkki Filofei Pihkovalainen julisti Moskovan olevan kolmas Rooma. Tänne pystytettiin Iivana Suuren kellotorni ja upea Pyhän Vasilin katedraali, venäläinen kuva paratiisista. Sieltä tsaarin tahto ulottui Kazaniin, sieltä mentiin Jermakin kasakoiden kanssa Uralin ja Siperian ulkopuolelle, Tyynelle valtamerelle saakka.”

”Toinen valtakunta, moskovilaisten valtakunta, näytti horjumattomalta, mutta romahti myllerryksen kuluttamana. Ukrainan kasakoiden ryöstäjäjoukot ryntäsivät Moskovan teitä pitkin, huijarit lisääntyivät, puolalainen prinssi tuli Moskovaan ja hallitsi Kremlissä.”

”Näytti siltä, ​​että Venäjän valtiota ei enää koskaan olisi olemassa. Mutta Venäjän historian mystiset voimat, jotka nousivat levottomien aikojen äärimmäisissä syvyyksissä, toivat pintaan uuden Venäjän imperiumin – Romanovien kolmannen valtakunnan, suuren kolmesataa vuotta kestäneen valtakunnan”, Prohanov historioi.

Näiden kolmensadan keisarillisen vuoden aikana, ”Venäjän kansa voitti monia voittoja, saavutti sellaisia ​​saavutuksia, teki niin monia löytöjä, kirjoitti niin monia romaaneja, runoja, lauloi niin monia oopperoita ja lauluja, että valtakunta näytti horjumattomalta. Mutta se romahti helmikuun vallankumouksessa ja löysi tiensä pään Ipatjevin talon kosteassa kellarissa”.

”Taas vallitsi täydellinen kaaos, kirveiden kolina, veli kävi veljeä, poika isäänsä vastaan. Itämereltä Mustallemerelle, Karpaateista Tyynellemerelle, venäläiset hakkasivat toisiaan. Ja tämä kirveiden kolina, jos tarkkaan kuuntelee, soi edelleen venäläisten poliitikkojen puheissa”, Prohanov kuulee.

”Tässä verisessä limassa, Venäjän valtion kuva näytti katoavan ikuisiksi ajoiksi ja näitä suuria tiloja uhkasi ikuinen kaaos ja orjuus. Mutta jälleen Venäjän kellon sekuntiosoitin värähti. Joosef Stalin veti valtion hiuksista ulos verisestä kuopasta ja asetti sen taivaanvahvuuden päälle. Alkoi Stalinin neljännen imperiumin muodostuminen – nousu suurista mullistuksista suuruuteen, joka maalasi kaksi kolmasosaa maapallosta punaiseksi.”

”Ja tuokin suuri punainen unelma romahti kuiluun. Puutarha, josta Majakovski kirjoitti, ei saanut kukkia. Ja siellä, missä punaiset puutarhurit viljelivät tätä puutarhaa, kannot olivat mustuneet ja helvetin paholaiset vaelsivat niiden keskellä. Se oli venäläisen helvetin aikaa, josta ei yhtään valonsädettä purkautunut maailmankaikkeuteen, se oli kuin maailmankaikkeuden musta aukko.”

”Mutta taas tapahtui ennennäkemätöntä: historian mustasta aukosta alkoi ilmestyä viides valtakunta – Putinin imperiumi”, jossa Prohanov ja muut venäläiset nyt elävät. ”Kannamme sen hirvittävää painoa päällämme ja vaalimme ihmeellistä unelmaa. Me olemme viidennen valtakunnan historiallisia henkilöitä”, kirjailija huokaa.

Prohanov herkeää uskonnolliseksi, mutta hakee lähes kerettiläisesti yhtymäkohtia Kristuksen ja Venäjän valtion elämän välillä. Venäjän historia on kuin pääsiäinen, joka heijastaa Kristuksen elämää.

”Kristus ratsastaa pyhyyden loisteessa valkoisella aasilla kaupunkiin. Hänelle heitellään kukkia, hänen jalkojensa alle levitetään punaisia mattoja, väkijoukot kuuntelevat häntä. Ja sitten häntä ruoskitaan, solvataan, hän kantaa ristin taakan, kulkee verisen tien Golgatalle, kokien kidutuksen ristillä, kauhean kuoleman, laskeutumisen hautaan ja kolmen päivän unen, jonka jälkeen ylösnousemus, helvetin tallaaminen, paluu kansan luo Taborin riemukkaassa valossa. Samoin on Venäjän valtion laita: se kokee ylösnousemuksen, kukoistuksen, Venäjän keisarikunnan nousun”.

Dialektiikka on läsnä Prohanovin metafyysisiin sfääreihin ulottuvassa historiakäsityksessä ja poliittisessa katsannossa. ”Venäjän historia värähtelee taivaan ja helvetin välillä. Venäjän historiallinen nousu on lähestymistapa paratiisiin. Tänä aikana kiehtovan onnen tähti, venäläisen unelman tähti, Venäjän paratiisin tähti, loistaa venäläisten ihmisten pään päällä.”

”Venäjän keisarikunnan kaatuminen on lähestyminen helvettiä, mustaa aurinkoa, joka nousee keisarikunnan savuavista raunioista. Venäjällä helvetti avautui 1900-luvun alussa. Kirkkojen tuhoaminen, kirjastojen polttaminen, filosofien ja oppineiden karkottaminen, kartanoiden hävittäminen, murhan huutelu. Se oli aikaa, jolloin maailmanlopun petoa muistuttava hirviö asettui kansakuntaan.”

”Suuret sotaa edeltäneet kaupungit ja tehtaat, vuoden 1945 voitto, stalinistinen imperiumi mustina raunioina, vertaansa vailla olevat tieteelliset keskukset, kosminen impulssi, aurinkotaide – kaikki tämä oli pyrkimystä ja lähestymistä kohti paratiisia”, Prohanov uskoo.

”Perestroikan riehuminen oli pyhäkköjen häpäisemistä, suurten tehtaiden tuhoamista, koulutuksen ja tieteen pilkkomista, kansan paloittelua, vuosisatoja vanhojen venäläisten maiden repimistä. Tällä hetkellä Venäjä oli vajoamassa helvettiin. Helvetin henget istuivat ministerinvirastoissa, parlamentin tuoleissa, televisioruuduilla.”

”Tänään ylösnoussut Venäjä on tallonut helvetin ja helvetti huutaa, sylkee Venäjälle haimareja, javelineja, bayraktareja ja russofobian myrkyllistä sylkeä. Helvetti on perääntymässä, aurinkoiset ihmiset, jotka riisuvat luodinkestävät liivit ja kypärät, laittavat syrjään automaattikiväärinsä, tulevat juoksuhaudoista yliopistoihimme, duumakomiteoihin, elvytettyjen tiedekeskusten laboratorioihin.”

Miksi Venäjän valtio selviytyi kaameiden katastrofien ja onnettomuuksien keskellä? Muuttamalla ulkonäköään, pukeutumalla uusiin vaatteisiin, se nousee joka kerta kuilusta. ”Missä on Venäjän kuolemattomuuden molekyyli, joka piiloutuu mullistusten päiviin ja alkaa jälleen lisääntyä, jakautua, muuttuen uuden Venäjän valtion kankaaksi”, tieteilijä Prohanov utelee.

”Ehkä tämä molekyyli on piilossa Baikal-järven pohjalla tai Mamajevin kurgaanin kerroksissa, tai laulussa ’Pellolla oli koivu’? Tämä Venäjän kuolemattomuuden piilotettu molekyyli on olemassa, se ei ole alttiina tulelle, sitä ei voi murskata kaviolla tai tankilla”, Prohanov voimaantuu.

”Mustien aukkojen ilmestyminen Venäjän historiaan, näiden aukkojen paikat, uusien imperiumien syntyminen näistä mustista aukoista niiden ihastuttavassa puvussa – kaikki tämä uhmaa järkevää selitystä. Tätä ei voida selittää taloudellisilla syillä, uusien eliitin syntymisellä, tai uusien hallitsijoiden syntymisellä”, venäläisyyden tulkki kumoaa modernit maailmanselitysmallit.

Piispa Tiihon (Ševkunov) on sanonut, ettei Venäjän historiaa voida ymmärtää ilman ihmeen käsitettä. ”Jos pitää paikkansa, että Venäjää hallitsee itse Herra Jumala, niin Venäjän historian siniaalto on Jumalan ilmentymä Venäjän historiassa ja Venäjän historian laki on jumalallinen. Historialliset aukot, myrkyllisten merien mustat roiskeet, Venäjän imperiumit purjehtivat ikoneissa. Ikonit, kuten arkit, kantavat Venäjän historian molekyyliä. Ja molekyyli jättää kuolevaisen mantereen, voittaa helvetin kuilun ja roiskuu jälleen taivaanvahvuuden päälle, synnyttäen uuden imperiumin”, Prohanov inspiroituu.

”Kiovan-Novgorodin Venäjä siirsi keisarillisen molekyylin moskovilaisten valtakuntaan Vladimirin Jumalanäidin kuvakkeelle, joka on maalattu ruhtinas Andrei Bogoljubskin käskystä. Moskovan valtakunta kuljetti tämän molekyylin vaikeuksien ajan vesien läpi Kazanin Jumalanäidin ikonissa. Helmikuussa kuollut Romanovien valtakunta purjehti Stalinin punaiseen valtakuntaan suvereenin Jumalanäidin ikonilla. Stalinin valtakunta purjehti Putinin viidenteen valtakuntaan Voiton punaisella lipulla. Voiton punainen lippu on viidennen valtakunnan ikoni.”

”Perestroikan aikana he yrittivät tallata ja polttaa voiton punaisen lipun. Voittoa häpäistiin, herjattiin, voiton sankareita pilkattiin: 28 Panfilovin vartijaa, Zoja Kosmodemjanskaja, Aleksandr Matrosov, nuoren kaartin marttyyrit, askeettinen kenraali Karbyšev – heistä tehtiin karikatyyrejä, demonit nauroivat heidän haudoillaan. Venäläiset säilyttivät ikonia, itkivät, kun helakanpunainen lippu laskeutui Kremlin palatsin lipputangosta ja huokaisivat, kun panssarivaunut ampuivat vuoden 1993 barrikadeilla olevaa punaista lippua.”

”Putin palautti voiton punaisen lipun Venäjän viidennelle valtakunnalle. Joten isänmaallisen sodan aikana haavoittunut komentaja, joka oli saarrettu, kietoi rintansa rykmentin lipulla, murtautui piirityksen läpi, tuli omiensa luokse, otti hiiltyneen punaisen lipun ja kokosi uuden rykmentin, rynnäten sen alla voittoisaan hyökkäykseen.”

”Tätä voiton lippua, sapelien loiston keskellä, kantavat lipunkannattajat Punaisella torilla, ja koko paraati, presidentti ja kansa palvovat tätä punaista ikonia. Voiton punainen lippu yhdessä Vladimirin ja Kazanin Jumalanäidin ikonin kanssa, seisoo viiden Venäjän valtakunnan ikonostaasissa”, Prohanov visualisoi juhlallisuuksia.

Venäläiset taistelevat valtionsa puolesta ja tekevät uhrauksia. Venäjän valtio on Venäjän kansan vakava ja ankara, jopa julma hyväntekijä, mutta patrioottinen Prohanov on varma, että ”kansa kestää valtion julmuudet ja kantaa heille asetetun taakan, koska he ymmärtävät, että valtio on yhtä kuin kansa; jos valtio katoaa, ihmisetkin katoavat muuttuen merkityksettömiksi joukoiksi, saaliiksi ulkomaisille ​​hyökkääjille, tai kotimaisille ​​fanaatikoille”.

Laajasti sivistynyt Prohanov lienee lukenut myös Platonin valtio-oppia? Joka tapauksessa, hän tietää, että Venäjän kansa sai aikaan kaikki suuret tekonsa valtionsa johdolla. ”Valtion johdolla luotiin kahdentoista aikavyöhykkeen imperiumi. Valtion johdolla torjuttiin hirviömäiset hyökkäykset. Valtion suojeluksessa rakennettiin teitä, kaupunkeja ja tehtaita, kasarmeja ja temppeleitä.”

”Venäläinen kulttuuri, joka usein nurisi valtiota vastaan, ei kieltänyt valtiota, vaan vaati siltä jumalallista oikeutta. Muuten ihmisten kärsivällisyys loppuisi ja mökeistä julistettaisiin sota palatseille. Nykyään kansa pitää korkeimpana arvona Venäjän viidettä imperiumia. Ja kaikki luopiot, jotka haluavat valtion tuhoutuvan, ovat kansalaisten pannaan julistamia”, Prohanov luotaa sodanajan tuntoja.

”Venäjän valtio on sinfoninen. Kaikki Venäjän kansat muodostavat yhden kansan – kansojen ihmiset. Jokainen kansakunta, jolla on oma historiallinen kohtalonsa, tuntee sen korvaamattomuuden ja ainutlaatuisuuden, elää samaa kohtaloa kaikkien muiden kansojen kanssa.”

”Pyrkiessään ihanteelliseen olemassaoloon, jumalallisesti oikeudenmukaiseen valtakuntaan, kansamme voittaa suuria voittoja, ei vain sotilaallisia voittoja taistelukentillä, vaan myös taiteissa ja tieteissä. Ja ne tärkeimmät mystiset voitot, jotka joka kerta, kun Venäjän valtio kokee suuria tappioita ja romahtaa, jälleen ylentävät, säilyttävät uskon tulevaisuuteen, historialliseen matkaan. Venäjän valtion sinfoniaa kuvaa tämä pyhä kolmisointu: yksi kansa, yksi kohtalo, yksi voitto.”

Venäjän historia on kiehtovaa, varsinkin tarinankertoja Prohanovin tulkitsemana. ”Se ei ole luettelo historiallisista tapahtumista, eikä ylimpien hallitsijoidensa summa. Se on jumalallinen siniaalto, horjumaton kuvio, jossa ei ole sattumia. Jos uskotte Jumalaan, uskokaa Venäjän historiaan. Jos uskotte, että Venäjä on Jumalanäidin talo, suhtautukaa tähän taloon temppelinä”, Prohanov vuodattaa tuntemuksiaan.

https://markkusiira.com/2024/04/27/aleksandr-prohanovin-viides-valtakunta/