Aleksandr Dugin analysoi tuoreessa kirjoituksessaan länsimaiden kulttuurista kehitystä ja Venäjän historiallista roolia. Hänen näkemyksensä asettaa vastakkain länsimaisen modernisaation kriisin ja Venäjän mahdollisuuden säilyttää perinteisempi yhteiskuntamalli, mutta samalla se haastaa lukijan pohtimaan Venäjän omia kipupisteitä.

Dugin siteeraa Venäjän tiedeakatemian Euroopan instituutin johtajaa Aleksei Gromykoa, joka on todennut, että ”Venäjä muistuttaa nykyään perinteistä Eurooppaa enemmän kuin Euroopan maat itse”. Tämä havainto vastaa monien eurooppalaisten kokemuksia, jotka näkevät Venäjällä häivähdyksen kadotetusta Euroopasta – ”Lännessä ei enää ole länttä”, Dugin muotoilee.

Moninapaisen maailmanjärjestyksen syntyä odottava Dugin kuvaa länsimaiden tilaa kärjistetysti: ”Liberaalit totalitaariset perversiot ja massamaahanmuutto ovat muuttaneet perinteiset länsimetropolit kaatopaikoiksi.” Tämä väite on provosoiva, mutta heijastaa Duginin näkemystä länsimaisen kulttuurin rappiosta.

Duginin analyysi ei kuitenkaan tyydy pelkkään länsimaiden kritiikkiin. Hän tunnustaa, että Venäjä oli 1990-luvulla vaarassa ajautua samalle tielle: ”Jos olisimme jäljitelleet länttä tarkemmin, olisimme kohdanneet saman painajaisen – rappeutumisen, päämäärättömät siirtolaisvirrat ja kauhistuneen paikallisväestön.” Tämä itsereflektio tuo analyysiin syvyyttä, sillä se osoittaa Duginin tiedostavan Venäjän omat haasteet, vaikka hän ei aina syvenny niihin.

Silti Duginin retoriikka kaipaa kriittistä tarkastelua. Venäjä on monietninen federaatio, jossa eri uskontokunnat, korruptio ja alueelliset erot luovat omat ongelmansa. Näiden kysymysten sivuuttaminen tekee hänen analyysistaan paikoin yksipuolisen. Onko Venäjä todella immuuni modernien yhteiskuntien haasteille, vai onko Duginin optimismi osin romantisoitua?

Duginin näkemys Euroopan tilasta on monisyinen. Hän ei pelkästään tuomitse massamaahanmuuttoa, vaan näkee sen osana laajempaa strategiaa: ”Globalistit tuovat heidät tarkoituksella Eurooppaan hävittääkseen alkuperäisväestön ja korvatakseen sen lopulta roboteilla.”

Samalla hän kuitenkin korostaa kunnioitustaan muita kulttuureja kohtaan: ”Afrikka on kaunis maailma omalla kulttuurillaan, ja perinteiset muslimit ovat ihailtavia. Mutta jokaisen tulisi elää omassa paikassaan.” Tämä näkemys heijastaa Duginin uskoa sivilisaatioiden erillisyyteen, mutta jättää avoimeksi kysymyksen siitä, miten kulttuurista itsenäisyyttä voidaan ylläpitää globalisaation aikakaudella.

Duginin mukaan Moskova ja Pietari säilyttävät vielä ”siisteyttä ja järjestystä”, mutta hän varoittaa pysähtymisen vaaroista: ”Pelkkä entisen Euroopan jäljittely ei ole kestävää.” Hänen visionsa onkin kunnianhimoinen: Venäjän tulee kehittyä sivilisaatiovaltioksi, joka yhdistää modernin teknologian ja perinteiden kunnioituksen.

Siirtyminen kohti nyky-Eurooppaa merkitsisi ”kuiluun astumista” – identiteettien katoamista, teknokraattista dystopiaa ja kulttuurisen perinteen häviämistä, Dugin varoittaa. Hänen näkemyksessään länsimainen kehityssuunta edustaa ”LGBT-ideologiaa, feminismiä, transsukupuolisuuden keinotekoista normalisointia sekä tekoälyn valtaannousua”.

Kuitenkin samaan aikaan myös Venäjällä digitalisaatio etenee vauhdilla: tekoälyteknologiaa, biometristä valvontaa ja muita teknologisia uudistuksia integroidaan yhteiskuntaan, jonka poliittis-taloudellinen eliitti on yhtä kosmopoliittinen kuin lännessäkin.

Duginin arvio ei tarjoa yksiselitteistä vastausta siihen, miten Venäjä voisi välttää yhtiövallan, transhumanismin ja tekoälyn synergisen uhan. Hänen visionsa korostaa kuitenkin tasapainon löytämistä: teknologisen kehityksen tulee tukea, ei korvata Venäjän kulttuurista omaleimaisuutta.

Tämä näennäinen yksinkertaisuus kätkee kuitenkin syvän ristiriidan: pakotteista johtuva teknologinen eristäytyminen, joka ilmenee valtiollisen Runet-internetyhteyden ja kotimaisten Elbrus-prosessoreiden kehittämisenä, luo perustan uudenlaiselle valvontayhteiskunnalle – käytännössä toteuttaen juuri niitä ’liberaalitotalitarismin’ piirteitä, joita Dugin itse arvostelee.

Dugin filosofoi, että ”Venäjän on tultava itsekseen” – tehtävä, jonka hän avoimesti myöntää vaativaksi. Venäjä tarvitsee ”resursseja, energiaa ja selkeitä visioita tulevaisuudesta”, joka ei jäljittele mennyttä eikä nykyistä Eurooppaa. Tämä rakentava näkemys nostaa Duginin analyysin pelkän kritiikin yläpuolelle ja tekee siitä inspiroivan, vaikkakin osin idealistisen pohdinnan Venäjän historiallisesta erityistehtävästä.

Dugin haastaa lukijan miettimään, voiko Venäjä tarjota aidon vaihtoehdon länsimaiselle modernisaatiolle, samalla muistuttaen, että jokaisen yhteiskunnan on löydettävä oma polkunsa. Duginin analyysi ei ole virheetön, mutta se yhdistää terävän kritiikin ja visionäärisen toiveikkuuden, jotka kutsuvat keskustelemaan 2000-luvun suurista kysymyksistä.