”Maaliskuun 31. päivänä, Venäjän patriootit, eurasianistit ja muut täyden suvereenisuuden kannattajat saavuttivat luultavasti Neuvostoliiton jälkeisen ajan vaikuttavimman ja näkyvimmän voiton”, väittää politologi Aleksandr Dugin. Hän viittaa Venäjän uuteen ulkopoliittiseen konseptiin, jossa näkyy hänen mielestään ajatus federaation euraasialaisesta kehityssuunnasta.

Uuseurasianistisen liikkeen johtohahmo tarkastelee tätä ulkoministeriön julkaisemaa ja presidentti Vladimir Putinin allekirjoittamaa strategista asiakirjaa, joka johtaa pois länsikeskeistä maailmanjärjestyksestä. Duginin mielestä se on perustavanlaatuinen osa ”Venäjän itsensä suorittamaa dekolonisaatioprosessia, jossa vapaudutaan ulkoisesta valvonnasta”.

Ulkopoliittista dokumenttia voidaan pitää ”lopullisena vahvistuksena niille muutoksille Venäjän viranomaisten geopoliittisessa ja kansalaistietoisuudessa, jotka alkoivat 23 vuotta sitten Putinin valtaannousun myötä”. Vasta tässä versiossa, Venäjän ulkopoliittinen doktriini saa yksiselitteisen ja omaleimaisen ilmeensä.

Duginista kyseessä on ”suvereenin mannermaisen suurvallan avoin toimintaohjelma”, jossa se julistaa näkemyksensä seuraavasta maailmanjärjestyksestä, käsittelee sen parametrejä ja perusteita, ilmaisten samalla tahtonsa rakentaa juuri tällaista järjestystä, huolimatta siitä, että tietyt tahot yrittävät yhä tyrkyttää Venäjälle elämäntapaohjeita ulkopuolelta.

Uudessa konseptissa ”käytetään termejä, jotka ovat yhteneväisiä moninapaisen maailman teorian ja Venäjän sivilisaatiollista olemusta koskevan euraasialaisen tulkinnan kanssa”. Näin Venäjän suvereniteetin kannattajien näkemys on vihdoin kirjattu keskeiseen strategisen politiikan asiakirjaan.

Duginin mukaan, tekstin ”epätavallinen selkeys ja johdonmukaisuus sanamuodoissa ja määritelmissä on seurausta sodasta kollektiivista länttä vastaan”, jossa on panoksena ”Venäjän koko olemassaolo”. Hän katsoo, että tällaisen kamppailun käyminen ilman selkeitä periaatteita olisi mahdotonta, joten siksi uudessa konseptissa ”esitetään selkeästi säännöt, jotka Venäjä hyväksyy ja joihin se suostuu”.

Nämä säännöt ovat ”[länsimaisen] globalistisen strategian, unipolarismin ja kansainvälisten suhteiden liberaalin teorian vastaisia”. Venäjä yritti aiemmin tehdä kompromisseja, jotka heijastivat sekä itsemääräämisoikeuden säilyttämistä, että sovinnollista suhdetta lännen kanssa, mutta tänään tilanne on tyystin toinen.

Venäjä on venäläisen maailman erityinen ydinvaltio, ”itsenäinen sivilisaatio, jolla on omat suuntauksensa, tavoitteensa, alkuperänsä, arvonsa, oma muuttumaton identiteettinsä, joka ei ole riippuvainen mistään ulkoisesta voimasta”, Dugin esittää.

Vaikka länsimaiset ja venäläiset liberaalit taistelivat kovasti tätä ”erityisyyttä” vastaan, se on nyt hyväksytty laiksi ja se on tärkein ulkopoliittinen säännös. ”Toisinajattelijoiden on joko hyväksyttävä se, tai vastustettava sitä avoimesti”, Dugin alleviivaa. 1990-luvun jeltsiniläiseen yritykseen jakaa länsimaiset arvot ja asenteet, ei tulla enää palaamaan.

Tällaisen konseptin hyväksyminen edellyttää vastaavia muutoksia myös sotilasdoktriinissa ja valtavaa organisatorista työtä eri instituutioiden sekä koulutuksen ja tiedotuksen mukauttamiseksi uusiin linjoihin. Kannattamalla avoimesti ja päättäväisesti moninapaista maailmaa ja venäläisen sivilisaation paikkaa siinä, Moskova tunnistaa nyt schmittiläisesti ystävänsä ja vihollisensa.

Tällä tavoin koko ulkopolitiikan kehys ja kansainvälisellä näyttämöllä tapahtuvat prosessit tarkentuvat ja muuttuvat symmetrisiksi. Dugin painottaa, että ”lännen globalistinen eliitti ei salaa aikomustaan tuhota Venäjä, kaataa sen johtaja, sekä tuhota moninapaiseen maailmaan johtavat aloitteet”. Venäjällä ymmärretään lännen aikeet ja niihin vastataan vastedes samalla mitalla.

Väite, jonka mukaan Venäjä on sivilisaatiovaltio, tarkoittaa, että kyseessä ei ole pelkkä Westfalenin järjestelmän logiikan mukainen kansallisvaltio, vaan jotain paljon suurempaa. ”Sivilisaatiovaltio ei ole vain hyvin suuri valtio, vaan se on kuin muinaiset valtakunnat ja imperiumit, joka voi sisältää useita poliittisia kokonaisuuksia ja jopa varsin itsenäisiä alueita”, Dugin esittää.

Erityisen tärkeää uudessa ulkopolitiikassa on myös viittaus Venäjän kansaan ja muihin kansoihin, jotka jakavat yhteisen historiallisen, geopoliittisen ja sivilisaatiollisen kohtalon. ”Venäjän kansasta tuli erilaisten itäslaavilaisten, suomalais-ugrilaisten ja turkkilaisten heimojen kokonaisuus historiallisen kansakunnan rakentamisprosessin aikana. Siksi venäläisten ja näiden muiden lähikansojen välillä on erottamaton yhteys”, Dugin avaa historiaa.

Ulkopoliittisen konseptin tekstissä todetaan myös, että ihmiskunnan keskus on siirtymässä tasaisesti kohti maapallon ei-länsimaisia alueita – Aasiaa, Euraasiaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa. Epätasapainoinen globaali kehitysmalli, joka vuosisatojen ajan takasi läntisten siirtomaavaltojen talouskasvun anastamalla muiden alueiden ja valtioiden resurssit, on peruuttamattomasti jäämässä historiaan.

”Tämä on moninapaisuuden ydin”, Dugin nyökyttelee. ”Länsi ei ole menettänyt ainoastaan teknistä kykyään pysyä maailman hegemonina politiikassa, taloudessa ja teollisuudessa, vaan se on menettänyt myös moraalisen oikeutensa johtaa. Ihmiskunta elää vallankumouksellisen muutoksen aikakautta”, venäläisajattelija toistaa ulkopoliittisen ohjelman sisältöä.

Tasapuolisemman ja moninapaisemman maailman muotoutuminen jatkuu nousevien organisaatioiden, kuten ”BRICS-valtioiden välisen liiton, Shanghain yhteistyöjärjestön, Itsenäisten valtioiden IVY-yhteisön, Euraasian talousunionin, Kollektiivisen turvallisuusjärjestö CSTO:n, sekä muiden valtioiden välisten liittojen ja kansainvälisten järjestöjen roolia vahvistamalla”.

Liberaali, globalistinen länsi, ymmärtää, että sen hegemonian päivät ovat käymässä vähiin, mutta se ei ole vielä valmis hyväksymään uusia realiteetteja. Duginista tämä ”selittää suurimman osan maailman konflikteista ja ennen kaikkea länsimaisen eliitin vihamielisen politiikan Venäjää kohtaan, josta on objektiivisesti katsoen jo tullut yksi uuden järjestyksen keskeisistä navoista”.

Yhdysvallat ja sen satelliittivaltiot Euroopassa ja Aasiassa, ovat käyttäneet Venäjän toimenpiteitä Ukrainassa tekosyynä oman pitkäaikaisen Venäjän-vastaisen politiikkansa kärjistämiselle ja uuden hybridisodan käynnistämiselle.

Tavoitteena on ”heikentää Venäjää kaikin mahdollisin tavoin, rajoittamalla sen valtaa, taloudellisia ja teknologisia valmiuksia, sen ulko- ja sisäpoliittista suvereniteettia ja luovaa roolia siirtymässä unipolarismista multipolarismiin”. Vastauksena lännen vihamielisiin toimiin, Venäjä aikoo ”puolustaa oikeuttaan olla olemassa ja kehittyä vapaasti kaikin käytettävissä olevin keinoin”.

Uudessa konseptissa määritellään toki edellytykset suhteiden normalisoinnille myös länsimaiden kanssa, vaikka se tuntuukin nyt kaukaiselta ajatukselta. Kumppanuus katsotaan mahdolliseksi vain, mikäli länsimaat ja niiden satelliitit ”luopuvat russofobiastaan”, joka ei ole geopoliittisessa kontekstissa muuta kuin ”lännen eliittien itsepäistä kieltäytymistä tunnustamasta suvereenien sivistysvaltioiden oikeutta kulkea omaa tietään”.

Kremlissä ymmärretään, ettei mikään osa Venäjän sivilisaatiovaltiota voi jäädä sille vihamielisten ulkovaltojen ja niiden järjestöjen hallintaan. Tämä on Duginista keskeinen syy siihen, miksi Venäjä taistelee Ukrainassa tänään: Venäjällä ei ole ”täyttä geopoliittista ja sivilisaatiollista suvereniteettia” ilman venäläiseen maailmaan kuuluvan Ukrainan alueen hallintaa.

Ulkopoliittisessa konseptissa kuvataan lisäksi erityisiä strategioita Venäjän ja maailman eri alueiden välisten suhteiden kehittämiseksi: tähän kuuluu ”Euraasian integraatio Neuvostoliiton jälkeisellä alueella, sekä kumppanuuden rakentaminen Kiinan, Intian, islamilaisen maailman, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kanssa”. Kullakin alueella korostetaan tiettyjä painopisteitä ja päämääriä.

Vaikka Venäjä ei uudessa ulkopolitiikassaan aio aktiivisesti puuttua sille nykyisin vihamielisten maiden sisäisiin prosesseihin, Dugin muistuttaa kuitenkin, että jos ”länsimaiden kansat hylkäävät maanisen hegemonisen eliitin ja asettavat valtaan oikeita johtajia, jotka puolustavat kansallisia intressejään, ne eivät löydä parempaa ystävää ja liittolaista kuin Venäjä”. Tulehtuneessa nykytilanteessa tämä sovinnollinen lause on lohduttavaa kuultavaa.

Aleksandr Dugin ja Venäjän uusi ulkopolitiikka – Markku Siira