”Geopolitiikka rakentuu merivaltojen (talassokratioiden) ja maavaltojen (tellurokratioiden) välisen ikuisen vastakkainasettelun tarkasteluun”, sanoo Aleksandr Dugin.

Antiikin aikana nämä lähtökohdat ilmenivät elävästi ”maalla sijaitsevan Spartan ja satamassa sijaitsevan Ateenan, sekä maalla sijaitsevan Rooman ja merellisen Karthagon välisissä vastakkainasetteluissa”.

”Nämä kaksi sivilisaatiota eroavat toisistaan paitsi strategisesti ja maantieteellisesti, myös pääsuuntautuneisuudeltaan”, Dugin selittää. Maavallan imperiumi perustuu ”hengen sivilisaatioon”, ”pyhään traditioon, velvollisuuteen ja vertikaaliseen hierarkiaan, jonka johdossa on keisari”.

Merivallat ovat oligarkioita, ”aineellisen ja teknisen kehityksen hallitsemia kauppajärjestelmiä”. Duginista ne ovat ”pohjimmiltaan merirosvovaltioita”. Niiden arvot ja perinteet ovat ”ehdollisia ja muuttuvat jatkuvasti – kuten itse meren elementti”. Tästä johtuu niille ominainen ”edistys, erityisesti aineellisella alalla”. Maavallalle, ”ikuiselle Roomalle”, on taas ominaista ”elämäntavan pysyvyys ja sen sivistyksen jatkuvuus”.

Kun politiikasta tuli globaalia ja se valtasi koko maapallon, nämä kaksi sivilisaatiota saivat lopulta omat etupiirinsä: ”Venäjästä ja Euraasiasta tuli maasivilisaation ydin, ja merisivilisaation napa kiinnittyi anglosaksisen vaikutusvyöhykkeen alueelle, brittiläisestä imperiumista Yhdysvaltoihin ja Nato-blokkiin”, Dugin arvioi.

Näin Dugin tarkastelee viime vuosisatojen historiaa geopoliittisesta perspektiivistä: ”Venäjän keisarikunta, Neuvostoliitto ja nyky-Venäjä perivät maasivilisaation viestikapulan. Geopolitiikan kontekstissa Venäjä on ikuinen Rooma, kolmas Rooma ja moderni länsi on klassinen Karthago”.

Neuvostoliiton romahtaminen oli suuri voitto Nato-lännen talassokraattiselle sivilisaatiolle ja hirvittävä katastrofi venäläisen maavallan sivilisaatiolle. Tätä railoa historiassa yritetään yhä paikata, mikä näkyy myös Venäjän ”sotilaallisessa erikoisoperaatiossa”; kuten amerikkalisen eliitin sisäpiiriläinen Zbigniew Brzezinski sanoi, ”ilman Ukrainaa, Venäjä lakkaa olemasta imperiumi”.

Talassokratia ja tellurokratia ovat Duginista ”kuin kaksi kommunikoivaa alusta, joten ne alueet, jotka siirtyivät pois Moskovan hallinnasta, päätyivät Washingtonin ja Brysselin hallintaan”. Tämä vaikutti Itä-Eurooppaan ja Baltian tasavaltoihin, jotka irtautuivat Neuvostoliitosta ja sitten oli Neuvostoliiton jälkeisten valtioiden vuoro.

Tässä tapauksessa, Moskovan tappio johti siihen, että Venäjällä vakiintui 1990-luvulla siirtomaajärjestelmä – atlantistit loivat ”tulvan”, valtion korkeimpiin asemiin asetetuilla agenteillaan. Näin muodostui Venäjän ”moderni eliitti, lännen oligarkian jatke”, joka oli merellisen sivilisaation valvonnassa.

Useat entiset neuvostotasavallat alkoivat valmistautua täydelliseen integroitumiseen lännen merivaltaiseen sivilisaatioon. Toiset (kuten Unkari?) noudattivat varovaisempaa strategiaa, eivätkä kiirehtineet katkaisemaan historiallisesti vakiintuneita geopoliittisia siteitä Moskovaan.

Näin muodostui kaksi leiriä: Euraasialainen leiri (Venäjä, Valko-Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan ja Armenia) ja atlanttinen leiri (Ukraina, Georgia, Moldova ja Azerbaidžan). ”Azerbaidžan kuitenkin siirtyi pois tästä ääriasennosta ja alkoi lähentyä Moskovaa”, väittää Dugin.

Tämä kaikki johti myös ”Georgian vuoden 2008 tapahtumiin ja sitten Ukrainan Nato-mielisen vallankaappauksen jälkeen vuonna 2014 Krimin erottamiseen ja Donbassin kansannousuun”. Osa vastaperustettujen yksiköiden alueista ei halunnut liittyä ”merelliseen sivistykseen” ja kapinoi tällaista politiikkaa vastaan, hakien tukea Moskovasta.

Tämä johti ”sotilaallisen erikoisoperaation” alkamiseen Ukrainassa vuonna 2022. Moskova maavaltaisena sivilisaationa oli ”vahvistunut riittävästi ryhtyäkseen suoraan vastakkainasetteluun merellisen sivilisaation kanssa Ukrainassa ja kääntääkseen kasvavan talassokratian ja Nato-trendin” kohti venäläisen maailman tellurokraattisuutta.

Näin päädyttiin tämän päivän geopolittiiseen konfliktiin: Venäjä taistelee Rooman tavoin angloamerikkalaisjuutalaista Karthagoa ja sen siirtomaasatelliitteja vastaan. Washingtonin neokonservatiivien puhemies Antony Blinken tietää kaiken tämän, mutta puhuessaan tänään Helsingissä, hän yhä esitti, ettei Ukraina ”tule koskaan olemaan osa Venäjää” (lakkaako Ukraina siis olemasta?).

Uutta tässä geopolitiikassa on Duginin mielestä se, että ”Venäjä-Euraasia” ei voi toimia maavaltojen sivistyksen ainoana edustajana. Siksi venäläisajattelija nostaa esiin ”hajautetun sydänmaan” käsitteen. Venäjän lisäksi myös ”Kiinasta, Intiasta, islamilaisesta maailmasta, Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta” tulee uusissa oloissa ”maavaltaisten sivilisaatioiden napoja”.

Dugin esittää, että myös Euroopasta Amerikkaan ulottuvat talassokraattiset ”suuret tilat”, voivat vielä muuttua tellurokraattisiksi ”sydänmaiksi”. ”Yhdysvalloissa Trump ja jotkut republikaanit, jotka nojaavat nimenomaan punaisiin, mantereen sisäisiin osavaltioihin, vaativat tätä lähes avoimesti. Euroopassa populistit ja ’Linnake-Euroopan’ kannattajat suuntautuvat intuitiivisesti tähän skenaarioon”, venäläispolitologi arvioi.

Aleksandr Dugin ja Ukrainan erikoisoperaation geopolitiikka – Markku Siira