Lähes puolitoista vuotta sitten sotilaalliseksi yhteenotoksi kuumentunut Ukrainan konflikti jatkuu edelleen. Lännen mittavasta avusta huolimatta, Ukraina ei ole onnistunut häätämään venäläisjoukkoja, saati ”voittamaan” meneillään olevaa sotaa. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava – kuten myös Riley Waggaman blogissaan esittää – ettei Venäjäkään ole vielä saavuttanut päämääriään.

Konkreettisin virallinen syy Venäjän sotilaalliselle erikoisoperaatiolle oli ”Donbassin venäläisväestön suojelu”. Donbassin tilanne on tänään kuitenkin entistä traagisempi. Ukrainan suorittamat siviilikohteiden pommitukset ovat kymmenkertaistuneet helmikuun 24. päivää edeltävään aikaan verrattuna. Ukrainan armeija on myös edelleen linnoittautunut osiin Donetskia (ja sillä on pieni jalansija myös Luganskissa).

Ukrainan ”demilitarisoiminen” ei ole tähän päivään mennessä toteutunut. Kiovan hallinto saa jatkuvasti lisää aseistusta Yhdysvalloilta ja tietyiltä Nato-mailta, joille ei tuota tunnon tuskia taistella ”viimeiseen ukrainalaiseen” (ja mielellään myös venäläiseen) saakka. Mitä tulee ”natsifikaatioon”, ukrainalainen äärioikeisto, aatteellisine vierastaistelijoineen, jatkaa yhä toimintaansa.

Ukrainasta on tullut amerikkalaisten neokonservatiivien visioima ”anti-Venäjä”. Sotilaallisen erikoisoperaation aikana, Kiova on julistanut laittomiksi maan ”Venäjä-mieliset” elementit, oppositiopuolueet, julkisuuden henkilöt ja aktivistit. Kaikki ukrainalaiset, joiden epäillään jotenkin sympatisoivan Moskovaa, ovat vaarassa joutua kostotoimien kohteeksi.

Sodankäynti on vain kiihdyttänyt ukrainalaisnationalisteja ja Kiova on lännen mediakoneiston avulla luonut kuvaa täysin erillisestä Ukrainan valtiosta, joka syntyisi sodan jälkeen (tosin meillä ”eurooppalaisten arvojen” esitaistelijaksi markkinoitu Ukraina haluaisi Zelenskyin mukaan mieluummin muuttua illiberaaliksi ”suureksi Israeliksi”, jossa palestiinalaisten sijaan sorrettaisiin venäläisiä).

”Venäläisyyttä” onkin pyritty konfliktin aikana pyyhkimään pois, kieltämällä venäläinen kirjallisuus ja tuhoamalla Neuvostoliiton aikaiset muistomerkit ja patsaat. Samoin venäläisiä kadunnimiä on jo korvattu uudemmilla, amerikkalaisilla esikuvilla, eikä Venäjän erikoisoperaatio ole kyennyt tätä hävitystä vielä pysäyttämään.

Mitkä sitten olisivat realistisia, toteutettavissa olevia skenaarioita, jotka voisivat pysäyttää ja kääntää tapahtumien kulun ja auttaa Venäjää pääsemään lähemmäksi tavoitteidensa saavuttamista?

Jos Ukrainan armeija uupuu täysin, häviää taistelunsa, eikä onnistu mainostetussa ”vastahyökkäyksessään” kesän aikana, se voi menettää Washingtonin ja Nato-maiden tuen. Tämä on realistinen pelko lännen Venäjän-vihaajien keskuudessa.

Tämä kehityskulku pakottaisi lyödyn Kiovan neuvottelupöytään, jossa Moskova voisi sanella ehtojaan. Epäilemättä näihin ehtoihin sisältyisi Ukrainan puolueeton asema, erilaisten ”Venäjän-vastaisten” politiikkojen poistaminen vallasta, sekä ääriliikkeiden kieltäminen.

Vaikka Ukraina olisi virallisesti puolueeton, se ei tietenkään tarkoittaisi, että kaikki ukrainalaiset suhtautuisivat Moskovaan vastedes lämpimästi. Katkeruutta ja kaunaa jäisi varmasti ja ukrainalaisnationalismi piileksisi jatkossakin puolueettomuusjulistusten alla, mikä saattaisi johtaa uusiin vaikeuksiin myöhemmin.

Moskovan kannalta myönteistä olisi se, että tämä skenaario lopettaisi hyvin todennäköisesti verenvuodatuksen Donbassissa ja muilla Venäjään liitetyillä alueilla, mikä täyttäisi useita Putinin ilmoittamia tavoitteita. Vakavat ongelmat jatkuisivat – ja johtaisivat todennäköisesti konflikteihin myöhemmin – mutta se olisi silti ”osavoitto” Venäjälle.

Toinen sotilaallinen skenaario on paljon äärimmäisempi. Tässä hypoteettisessa skenaariossa Venäjän armeija löytäisi keinon päästä länsirajalle ja Moskova sulauttaisi lopulta käytännössä koko Ukrainan itseensä. Venäläiset ”sotahaukat” toivovat tällaista lopputulosta, mikä vaatisi Putinin hallinnolta nykyistä kovempia otteita.

Kuten Aleksandr Dugin on esittänyt, Venäjä ei tarvitse ”ovelaa strategiaa”, vaan ”rationaalisen ja huolellisesti kalibroidun suunnitelman voittoa varten”. Hän korostaa, että modernissa sodankäynnissä ”nopeus sanelee usein lopputuloksen”. Saavuttaakseen tavoitteensa, Venäjän olisi otettava käyttöön myös ”epäsuosittuja” toimia, eikä olla ”huolissaan vaaleista tai suosiosta”.

Jos oletetaan, että tällainen skenaario olisi poliittisesti ja sotilaallisesti toteutettavissa ja että Venäjän asevoimat etenisivät Kiovaan ja Lvoviin asti, suorittaen ”demilitarisaation ja denatsifikaation” alueella, mitä seuraavaksi tapahtuisi?

Voiko alueelle palauttaa järjestystä ja vakautta, jos ”vapautettu Ukraina”, Nato-lännen silmissä ”miehitetty maa”, toimisi vastedeskin Venäjän ja lännen ”varjosodan” näyttämönä: aseiden salakuljettajien, terroristisolujen, sabotöörien ja salamurhaajien kasvualustana? Millaisia hirmutekoja vaatisi, että Ukrainasta tulisi ”neutraali” alue, tai jälleen osa Venäjää?

Mikäli Venäjä onnistuisi liittämään Ukrainan federaatioonsa, se olisi silti sotilasliitto Naton ympäröimä. Tämäkin tilanne loisi edellytykset uusille geopoliittisille vastakkainasetteluille lähitulevaisuudessa. Kävisikö niin, että sisäiset levottomuudet jatkuisivat ja Nato kiihdyttäisi pyrkimyksiään horjuttaa Venäjää, joka joutuisi olemaan jatkuvassa poikkeustilassa vihamielisessä ympäristössä?

Löytyisikö vähemmän väkivaltaisia skenaarioita, jotka johtaisivat konfliktin päättymiseen? Ukrainan talous ja edellytykset sodankäynnille ovat täysin riippuvaisia länsimaiden avusta. Itse asiassa Kiovan lähes täydellinen riippuvuus angloamerikkalaisista ja ”kollektiivisesta lännestä”, on heikko kohta Ukrainan sotaponnisteluissa.

Taloudellisellakin rintamalla Ukraina on äärimmäisen haavoittuvainen. Zelenskyin ja kumppaneiden ainoa toivo on oikeastaan siinä, että keskuspankkiirit ja ylikansalliset suuryhtiöt (BlackRock, Monsanto, Goldman Sachs jne), eivät aio luopua ”sijoituksistaan” taistelutta ja luovuttaa suosiolla kaikkea Venäjälle.

Venäjän kannalta ikävintä skenaariota on hahmoteltu lännen infosotaan valjastetussa valta(vale)mediassa jo vuosien ajan: on toivottu, että sotaponnistukset, ulkoinen paine ja talouspakotteet johtaisivat lopulta Putinin hallinnon kaatumiseen. Tämä syöksisi Venäjän sisäiseen kaaokseen, jonka jälkeen länsivoimat pääsisivät jälleen ohjaksiin, kuten Boris Jeltsinin aikakaudella.

Itse asiassa ”vihaisten patrioottien klubin” perustaja, Igor ”Strelkov” Girkin, on toistuvasti varoittanut Venäjän omasta romahdusmahdollisuudesta. Hän tarkoittaa tällä sitä, että Venäjän ylimmän johdon epäpätevyydellä ja keskinäisellä riitelyllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset Venäjän sotaponnisteluille ja tämä syöksisi maan syvään poliittiseen kriisiin.

Mikäli Ukrainan konflikti onnistuttaisiin ratkaisemaan neuvotteluteitse, ilman ”poltetun maan totaalista sotaa”, se vaatisi osapuolilta (Nato-länneltä ja Venäjältä) kivuliaita kompromisseja. Jos konflikti vain pistetään jäihin, vihamielisyydet voivat leimahtaa uudestaan jo muutaman vuoden kuluttua.

Ikävä tosiasia on, että tämän kamppailun alusta saakka, Moskova on antanut Washingtonin ja Nato-lännen ylittää kaikki ”punaiset viivat” ilman merkittäviä seurauksia. Venäjä ei ole ollut halukas matkimaan Yhdysvaltojen brutaalia sodankäyntitapaa, saati katkaisemaan taloudellisia suhteita kaikkiin vihamielisiin toimijoihin, konfliktin saamiseksi nopeammin päätökseen.

Sotilaallinen erikoisoperaatio on toki auttanut Venäjää vahvistamaan suvereniteettiaan katkomalla (joitakin) yhteyksiä kollektiiviseen länteen ja pakottamalla Moskovan etsimään ystävällisempiä ja yhteistyökykyisempiä talouskumppaneita muualta. Myös lännestä erillisen ”venäläisen maailman” ajatus on korostunut. On kuitenkin vielä paljon tehtävää, jotta näennäisestä suvereeniudesta tulisi Venäjälle hyödyllisempää suurvaltapelissä.

Venäjän selvä voitto taistelukentällä heikentäisi toki entisestään länsimaiden uskottavuutta, joka on jo nyt horjunut suuressa osassa maailmaa. Mutta riittäisikö pelkkä Ukrainan kukistaminen? Ukraina on loppupelissä vain väline, jolla länsi hyökkää Venäjää vastaan. Moskovan olisikin siis tavalla tai toisella päihitettävä ne tahot, jotka tätä välinettä käyttävät, eli Washington, Lontoo ja Bryssel.

Toisaalta tätä kirjoittaessa mieleen hiipii myös väite, jonka mukaan nykyajan sotia ei ole edes tarkoitettu voitettavaksi. Käykö siis Ukrainan konfliktinkin suhteen lopulta niin, ettei kukaan ”voita” (paitsi hyvin rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset, pankkiirit, sijoittajat ja aseteollisuuden edustajat?). Näin on käynyt maailmanhistoriassa toki monta kertaa ennenkin.

Voitto ja häviö Ukrainassa? – Markku Siira